Telegram
In media vita
Olemme tottuneet ajattelemaan elämää liikkeenä pisteestä A pisteeseen B. Jotain lineaarista, hallittavaa ja optimoitavaa. Mutta entä jos emme ole juuri koskaan alussa emmekä lopussa?
Entä jos ihminen ja yhteiskunta ovat hajoamisen ja toipumisen prosessien sisällä, eivät niiden tuolla puolen? Mikä yhdistää fysiologian, psyyken, yhteiskunnalliset kriisit ja eksistentiaaliset myllerrykset? Ja voiko kasvusta puhua, kun pinnalla on tuhoa? Tässä auttaa vastakohtien pitämisessä maailman binäärinen näkemys.
Fagosytoosi yhteiskunnassa 🔴
Denis Semenikhinin sanojen referoinnin mukaan neuvostoliittolaisten olympiaurheilijoiden valmennusta saattoi kuvata “osittaisen tuhon menetelmäksi”.
Urheilijat olivat 🔝
Katabolia on aineenvaihdunnan välttämätön ehto. Ilman hajoamista ei ole uudistumista, ilman jännitettä ei ole sopeutumista.
Herää kysymys: onko jotain vastaavaa yhteiskunnan ja valtion sisällä, jos tarkastelemme niitä yhtenä kokonaisuutena?
Totta kai.
Fagosytoosi kaupunkien kaduilla — juuri nyt 🔴. Sosiaalinen immuniteetti, karkea, kivulias, epätäydellinen, mutta toimiva.
“Sheriffi pyöritti sormeaan ohimolla,
asetti partioita, mutta käsittämätön on sisällä” 🎵— Oxxxymiron, HPL
Tämä ei ole niille “potilaille”, jotka haluavat vain poistaa stressin ja elää rauhallista, tasaista elämää (I. Yalom, “Kun Nietzsche itki”).
Kyse ei ole yksilöllisestä mukavuudesta. Kyse on kollektiivisesta Varjosta.
Osittaisesta itsetuhosta kasvun ehtona — aivan kuten harjoittelussa: tuho → toipuminen → superkompensaatio 💪🔝
Keskeinen kysymys ei ole itse tuho, vaan seuraako sitä toipuminen.
In media vita
In media vita — elämän aivan keskellä.
“Pisteestä A pisteeseen B lähti vaalea nuorukainen katseensa hehkuen.
Matkalla hän lihosi hieman, joi haarniskansa, nai pesijättären” 🎶— Oxxxymiron, Неваляшка
Sellainen on joka toinen täällä…
Ihmillistä, liian inhimillistä: juhla ruton aikana ja rakkaus koleran aikana.
Elämä ei pysähdy kriisin vuoksi — se virtaa sen läpi.
Päin seinää, kuten aina, vain nyt ilman erottamattomia ja ilman vanhoja tovereita…
Lumi kimmeltävinä hiutaleina peittää likaisen Nevan,
ja ihmiset — oravina pyörissä,
pakenevat vapautta ja kiirehtivät “rakastetulle sillalleen”.Ja silloin — kuin koko uni kävisi todeksi,
ja merkitys näkyy siellä rannalla.
Loppusanaksi
Tuho ei ole paha itsessään. Se muuttuu pahaksi siellä, missä toipuminen ei seuraa. Ihminen ja yhteiskunta eivät elä “kriisin ulkopuolella”. Olemme lähes aina sen sisällä — in media vita.
Kysymys ei ole siitä, miten hajoamista vältetään, vaan siitä, tapahtuuko sen jälkeen toipumista, ja syntyykö merkitystä, jonka vuoksi on syytä jatkaa matkaa.
Kysymyksiä artikkelin aiheesta
01Voiko tuho olla kasvun edellytys henkilökohtaisessa tai yhteiskunnallisessa kriisissä?
Voi, jos hajoaminen kuuluu tuhon, palautumisen ja superkompensaation kiertoon. Ilman palautumista tuho muuttuu pahaksi, ja liikkeen jatkaminen edellyttää merkitystä sekä ihmiselle että yhteiskunnalle.
02Miksi elämää ei voi pelkistää matkaksi pisteestä A pisteeseen B?
Ihmiset ja yhteiskunnat elävät lähes aina keskeneräisten prosessien sisällä: kriisi ei keskeytä elämää vaan muodostuu ympäristöksi, jonka läpi elämä jatkuu.