Tämä julkis-tekstuaalinen konnotaatio:

Helpompaa kuin häpeällisten demonieni lustraatio,
pudotan edes vähän ego-tyranniaa.

Taas 3–4 päivää ilman somea ja itsehoitoa.

Kai alan varovasti tajuta jotain.

Ja sitten Oxy vielä repi auki kaiken sen, mistä joku toinen olisi vain vaiennut (OXXXYMIRON — ”КТО УБИЛ МАРКА?”).

Minäkin yritän — sillä melkein kunnioittavalla värinällä, jota tunnen niitä kohtaan, jotka uskaltavat nähdä ja sanoa totuuden — puhua totta.

Rohkeus on asteittainen prosessi…

Tiedätkö, varhaislapsuudessa matkustin peräkärryssä, hengitin kosteutta pressun alla ja lämmittelin maitotonkkia vasten — sen muistan nyt. Ja vieläkin, jos kaikki on ihan paskaa, karkaan mielessäni takaisin sinne, missä kukaan ei näe minua, kukaan ei odota, ja ajan traktori kulkee hiljaa eteenpäin…

Elämä on pitkä, eikä sitä voi kuvata yhdessä tekstissä. Tämä on päiväkirjojen retrospektiivi vuodesta 2012 lähtien + sen esimerkin mukaan, jota olen kuunnellut vuodesta 2008.

Murtumapiste

Syksy 2012, lähden Viipuriin opiskelemaan. Siihen mennessä sukulaisten kiellot olivat jo alkaneet oksettaa; olin varovaisessa, suojelevassa, mutta silti ketjussa — siltä se silloin tuntui. Siellä olivat Jurets ja Pasha ja se, miten tuhosimme itseämme… amfetamiini ja bensiini — sillä tavalla minä silloin todistelin itseäni, pieni poika joka etsi itseään.

Olin valmis mihin tahansa, kunhan kaverit ihailisivat minua. Isoäiti oli opettanut minulle työteliäisyyttä, ja minä tein töitä — samalla vajosin marginaaliin. Sitten kohtasin Tequilan, heidän kanssaan kämpällä… opiskelun sijaan opiskelin elämää ja testasin ”ei saa” -rajoja.

Nyt ymmärrän, että tein juuri kaiken sen, mikä oli ”kiellettyä”. Rajoittava huolenpito rakensi kapinan osaksi luonnettani. Kaikkialla ja aina menin normeja vastaan, ja yhä olen saman valinnan edessä:

1. tukahduttaa;
2. muuttaa se itsessäni;
3. käyttää protestin energiaa.

Valitsin kolmannen ja lähdin täysillä taisteluun. Minuun istutettuja normeja vastaan vedin itseni känniin — kapinoin — ja siitä roolista tuli minulle toinen iho. Olin siinä kuin kala vedessä, käytin sisälläni sidottua pikkupoikaa ja lietsoin sillä masennustilojen liekkiä…

Minusta tuntui, että olin vapautunut tavalla, josta en olisi voinut edes uneksia… erottaminen koulusta… mutta sitten sama uudestaan MTK:ssa, päivän vaahdosta ei enää pääse irti… armeija, halu treenata, uusi porukka, ja vaikka ei huumeita, niin jalkapallohuliganismin ympärillä pyörivät jutut ja sali…

Sama maksimalismi ja protesti — aloin treenata oksennukseen ja päänsärkyyn asti…

Lesgaft — aloin opiskella kehoa ja lukea psykologiaa, mutta demonit eivät vieläkään olleet kylläisiä. Asuntola oli niille vapaa temmellyskenttä, vaikka minä jo näin, mitä matala elämä oli…

Sanja. Ystävyys hänen kanssaan. Kokeneen taikurin tavoin kerroin, että on olemassa pimeä puoli — hän tarttui siihen, ja välillä tuli sysimustaa. Pyyhimme rajoja pois, mutta samalla jo tutkimme, missä ovat ”portaat taivaaseen” ja miten ”kellarista pääsee ullakolle”.

Mikä ei tapa minua, tekee minut vahvemmaksi.

Innostuin tieteestä, uskoin Varjon merkitykseen omassa kasvussani ja tutkin sitä. Miten tuhoa ja hillitöntä energiaa voi käyttää — ja pitääkö niitä ylipäätään tukahduttaa?

Nyt näen siinä saman monimutkaisen kapinan, vain uudella tavalla hiottuna. Ja juuri silloin, kuin antiikin näytelmässä, lavalle astuu Masha… la… la… väärä käännös: 2. tammikuuta — löin häntä, nöyryytin niin paljon kuin pystyin. Olin vähällä tappaa ihmisen ja sen jälkeen — itseni…

Kapina ja rajojen pyyhkiminen päätyivät silloin rikostuomioon… aikamoinen äkkikäännös. Syyllisyys oli melkein murskata minut. Kaksi viikkoa kipua rinnassa. Jossain vaiheessa näin kaiken kuin ulkopuolelta, läheiset kokoontuivat ympärille, ja minulle tuntui avautuvan muita maailmoja…

Luin Machiavellia ja hieroin samalla kasvoilleni ulos tullutta märkää. Kuun alla katkaisin välini Varjon kanssa ja heitin portin avaimet jyrkänteeltä alas.

En arvannut, miten paljon se muuttaisi minua…

Uusi luku

Pääsen SPbSU:hun, mutta puristus on liian kova. Ymmärrän, että sisällä on yhä helvetti… Käyn narratiivikursseilla: siellä minut puretaan osiin; sisälläni on positio — ja se ohjaa minua.

Ja silloin teoria osuu suoraan avoimiin haavoihin, vastustamiseen ei ole voimia… koko historiani on narsistin narratiivi. Vääristelen faktoja samalla kun puran tekstiä. Tämä oivallus horjutti sitä, mikä oli ollut minussa lapsuudesta asti ja antanut voimaa:

• Olin radikaali bileporukoissa ja vedin niin överiksi, että ihmiset ajattelivat — v*ttu, toi jätkä on ihan sekaisin.
• Treenasin äärirajoilla, en istunut pitkään sarjojen välissä, tein supersarjoja.
• Kirjoitin opinnäytteen ”Varjosta”, sen vuoksi painoin ”rakkaani” polvilleen.

Se kaikki on oire. Mutta vain sillä tavalla minä osasin elää… Sitten minulle näytettiin, että kyse on tietoisuuden fiksaatiosta — elämän käsikirjoituksesta.

Seuraan jälkeä psyko-bio-sosiaalisessa sfäärissä. Kognitiivinen dissonanssi aivoissa kuin myrkky — petin itseni. 🧠

Zhenya ilmestyy. En enää usko, että osaan olla lähellä ketään tuhoamatta. Ajattelen vain auttavani häntä. Mutta jään kiinni, takerrun, ja taas kapinoin normeja vastaan (tällä kertaa en moraalia vaan yhteiskunnan normeja vastaan) seurustelusta ja monogamiasta; etsin järkiperäistä protestia ja ajattelen, että seksiä voisi olla jonkun muun kanssa…

Olen taas väärässä, selitän hänelle kaiken. Vuoden kuluttua hän vastaa samalla — ja minä ymmärrän kaiken.

Vielä vuosi, ja Zhenya on tiukasti elämässäni. Vaihdan statusta. Raju loikka, rasvaa pois. Hieronnat, asunto — raha alkaa virrata. Haluamme lähteä Sotšiin; kaikki näyttää olevan ratkaistu — rakennan uutta elämää.

Mutta parisuhteen vaikeus on tässä: jos nainen ei halua, voi olla määrätietoisempi, sillä mieshän on perheen pää, suojelija. Minä en pysty siihen… ja luuranko kaapissa alkaa taas saada lihaa luiden ympärille…

P.S. Tarinalla ei ole loppua, ja tietenkin kaikki yhtäläisyydet ovat sattumaa. Mutta jos puhutaan totta — tärkeintä on oppia katsomaan demoneja suoraan silmiin. 🔥 Ja VK-sivuni on sen julkista valaisemista, mitä ei saa piilottaa.

Jos haluat ottaa ongelmasta vallan — puhu siitä kaikkialla, ja se menettää voimansa. 🗣️

Rakennan taloni läpinäkyvästä lasista, vaikka olisin voinut jäädä pressun alle kuten silloin. Yhteiskunta rakentaa loppuun sen, mitä en itse vielä näe. Ja olen kiitollinen jokaiselle, jonka kanssa olen tässä maailmassa saanut olla tekemisissä.

En tarvitse paljoa — vain nähdä heikot kohtani teidän takaisin heijastuvissa mielipiteissänne.

Rohkeus on asteittainen prosessi. Maistelen uutta elämänasentoa kuin herkkua. Aion jatkaa sen pohtimista, miten tämän kaiken voi yhdistää.

Vuosi 2021. Oxy, minäkin olen v*ttu kyllästynyt pakenemaan +)

Elämä on sen arvoista, että siinä ottaa vastaan kaiken. Kuka tätä lukeekin — teilläkin on jotain tajuttavaa. 🌱

Pian olen lukenut sadannen kirjan, jonka olen imenyt itseeni. Jokaisesta tämän maailman suuresta maailmasta otan hiukkasen ja upotan sen ”omaan”.

Mikä auttoi kokoamaan merkityksen uudelleen

Tässä viimeisin asia, jonka olen ottanut vastaan:

📝📝📝📝📝📝

Liminaalisuus (latinan līmen — kynnys) tarkoittaa ”kynnys-“ tai siirtymätilaa ihmisen kahden kehitysvaiheen välillä.

”Siirtymä alemmasta statuksesta korkeampaan kulkee statuksettomuuden välitilan kautta.”

”He ovat henkilöitä tai periaatteita, jotka (1) putoavat sosiaalisen rakenteen välitiloihin…”

Sosiaalinen rakenne voidaan määritellä enemmän tai vähemmän selkeäksi järjestäytyneiden positioiden asetelmaksi (s. 196), eräänlaiseksi elämän kaavaksi; liminaalisuus taas on siirtymävaihe yhdestä kaavasta kaaoksen kautta toiseen.

Se on napojen diffuusiutta, se on dualismia, se on kontrastivaikutus.

Valo vaihtuu Pimeydeksi, ja siirtymässä (unessa) ihmiset vapautuvat ”Päivästä” ”Yöhön” vain palatakseen ”Päivään” ”Yön” kokemusten ja elämysten virkistäminä.

Näyttää siltä, ettei mikään järjestelmä pysty toimimaan kunnolla ilman tätä dialektiikkaa.

Ihmiselämän vaihtelevuus ja moniulotteisuus vaativat jonkinlaista luokittelua ja rakennetta, mutta juuri tuon rakenteen sisällä syntyy jo uusi vaihtelevuus.

Järjestyksen sfäärin aivan keskellä on kaaoksen sfääri. Kuten pisaroiden synnyttämät renkaat veden pinnalla, ne leviävät ja kantavat sisällään seuraavaa sfääriä, josta syntyy jo uusi. Supernova.

Ihmisessä täytyy vielä olla kaaosta, jotta hän voisi synnyttää tanssivan tähden.

Liikaa yhtä napaa:

Esimerkiksi yhteiskunnalliset perustat ja normit hallitsevat eivätkä anna uuden kasvaa. Rakenteen sisällä ei ole kaaosta, tai se tukahdutetaan — ja se rajoittaa persoonan kehitystä.

❗Mutta on toinenkin ääripää:

Kapinallinen luonne ruuvaa yhteiskunnan normit auki, normit ja rajat pyyhkiytyvät pois, mutta uusia ei hyväksytä.

Tässä kaaoksessa syntyy uusi kaaos. Kumouttaminen ja ”rikkominen”, kun niillä ei enää ole vaikutuksen kohdetta, alkavat kohdistua itseensä. Syntyy kapina kapinaa vastaan. Ylittäminen alkaa ylittää itse ylittämisen halua. Sitten ”luonnonlahjakkuus hyytyi, alkoi itsensä toistaminen”, koska järjestelmä sulkeutui itseensä.

Arvojärjestelmä ja Itse, kuinka suuria tahansa, eivät saa sulkeutua itseensä, jos ne eivät halua jähmettyä.

Niin lapsi siirtyy hänelle tuntemattomaan ympäristöön, niin ihmissuku jatkuu sulkemalla sukurutsan pois, niin ihmisen kehitys jatkuu keskeytyksettä viimeiseen hengenvetoon: se ottaa ulkopuolelta uutta ja liittää sen sielunsa ainutlaatuiseen kemialliseen koostumukseen. Tämä uusi hiukkanen voi muuttaa koko persoonallisuuden seoksen.

Ihminen pyrkii ikuisesti kohti tuntematonta: hän ei koskaan ole täysin tyytyväinen. Tieto ja pyrkimys tuntemattomaan ovat ihmiskunnan suurin lahja ja taakka.

”Viisaus on aina siinä, että löydetään rakenteen ja communitaksen asianmukainen suhde ajan ja paikan kulloisissakin olosuhteissa, hyväksytään kumpikin modaliteetti silloin kun se on vallitseva torjumatta toista, eikä takerruta kumpaankaan sen hetkisen voiman jo ehdyttyä.”

Ja oikea suhde tarkoittaa rakennettujen rakenteiden (ehkä yhteiskunnan kokemuksesta omaksuttujen) sekä kahden kokonaisen persoonan sääntöjen ja rakenteiden ulkopuolisen vuorovaikutuksen välistä suhdetta…

Täytyy tietää, missä olosuhteissa, mihin aikaan ja missä paikassa kumpikin elämäntapa on otettava vastaan…

Sukeltaa täysin toiseen torjumatta samalla toista…