Akateemisen kirjoittamisen tuolla puolen. Osa 1

🅰 VÄÄRISTYMÄN ALKU 🅰

Tieteellisellä maailmalla on omat vaiheensa. On idea — valonvälähdys. On kirjoittaminen — polku rivien välissä. On kokeileminen — ajatusten vaihtoa. Kaikki tämä on elävää, virtaavaa ja todellista. Mutta sitten tulee se vaihe. Juuri se, jossa kaikki alkaa samentua. Vaihe nimeltä tekstin korjaaminen. 📉

Ja juuri tässä alkaa tapahtua jotain outoa...

Tässä syntyvät nuo merkilliset olennot: hieman kumarassa, pienin askelin kulkevat, katse johonkin sisäänpäin kääntyneenä. He ovat kuin uuden jumalan seurakunta, eikä tuon jumalan nimi enää ole Dionysos. Heidän jumalansa on Diskurssi.

Heidän puheensa rahisee kuin liitu hapettuneella taululla. Askeleet kaikuvat tiedekuntien tyhjillä käytävillä. He näkevät vain pisteet, pilkut ja oikein laaditut lähdeviitteet, mutta eivät enää elävää ajatusta. Kirjapöly on laskeutunut heidän hartioilleen.

Kaikki siksi, että veri on lähtenyt. Tekstin veri. Sen henki.

Kaikesta kirjoitetusta rakastan vain sitä, mikä on kirjoitettu omalla verellä. Kirjoita verellä — niin opit, että veri on henkeä. Toisen veren ymmärtäminen ei ole helppoa: vihaan joutilaita lukijoita.

🅰 TEKSTIIN ISTUTETTUNA 🅰

Kun muokkaat tekstiä kahdennenkymmenennen kerran, sovitat sitä GOST-muotoon, tarkistat otsikot ja lähdeluettelon taas kerran — miksi sinä muutut?

Muusasi lähtee luotasi.

Ja tuntuu kuin jossain siellä, sisäisen äänesi kulman takana, joku jo kuiskaisi perääsi:

Kuule, runoilija, muusasi taitaa olla jokin tuntematon peto… Hän on kuin kopio Trippie Reddistä, mutta valitettavasti ei rastojen vuoksi. ”Pieneksi” häntä ei edes voisi kutsua: hartiat ovat kokonaisen sylen levyiset ja silmät, kuin vangit zindanissa, syvälle painuneet.

Eikä kyse ole vain kirjaimellisesti syvälle silmäkuoppiin painuneista silmistä. Ei — sinut istutetaan. Istutetaan tekstiin. 🧑‍🏫

🜃 Silmäsi, jotka ennen liukuivat vapaasti maailman yli, painuvat nyt alaspäin, hieman sisäänpäin. Muutos on lähes huomaamaton — kuin refleksi, hienovarainen säätö. Keho oppii näkemään toisin: ei tilaa vaan pisteen. Ei hahmottamaan kokonaisuutta vaan etsimään yksityiskohtia. Ei elämään vaan tarkistamaan itseään sääntöjä vasten.

🅰 TIEDON VANKILASELLI 🅰

Tämä pieni muutos silmien liikkeessä muuttaa kaiken: vapautesi kapenee. Et enää näe todellisuuden koko kangasta. Kytkeydyt kirjaimeen, pilkkuun, tyhjään muodollisuuteen.

Näin muodonmuutos alkaa: pieni kehon liike vastaa olemiseen. Ja oleminen puolestaan sulattaa kohtalon uuteen muotoon.

Sinut on laitettu sisään. Tekstin vuoksi. Olet muuttunut omien sivujesi vankilassa vangiksi.

Ja sitten liu’ut kuolleen akateemisen jumalan kitaan. Sen, joka vaatii vain korjattuja rivejä ja virheettömiä alaviitteitä. Sen, joka nylkee ajatuksilta ihon, kunnes jäljelle jää kylmä luuranko. 🎭

Mutta vielä voi päästä irti.

Kun vaihdan paatoksesta rationaalisuuteen, ajattelen näin: tulevana opettajana minun täytyy osata selittää tämä ja samalla itsekin jossain määrin noudattaa diskurssia, dogmeja ja standardeja.

Toisaalta terapeuttina tulen työskentelemään ihmisten kanssa, jotka ovat neurotisoituneet muun muassa siksi, että itsesensuuri on viety eri tasoilla liian pitkälle.

Kuten kaikkialla, tasapaino ratkaisee.

Edellä kuvasin akateemisen diskurssin tarkoituksella polarisoidun äärimuodon.

Silti väitän — Nietzscheä mukaillen, hänen joka sanoi uskovansa vain jumalaan, joka osaa tanssia — että minä uskon vain sellaiseen luennoitsijaan ja seuraan vain sellaisen professorin ajatuksia, joka osaa tanssia. Menen vain sellaisen terapeutin luo, joka osaa tanssia.

Kuunnelkaa, mitä Abraham Maslow kirjoitti:

He pelkäsivät omia ajatuksiaan vähemmän, vaikka ne olisivat olleet typeriä, hulluja tai ”psykopaattisia”. He pelkäsivät vähemmän sitä, että heidän käyttäytymisensä joutuisi pilkan tai paheksunnan kohteeksi. He saattoivat antaa tunteiden vyöryä ylitseen. Keskimääräiset ja neuroottiset ihmiset sen sijaan rakentavat muurin suojakseen pelolta, joka on suurelta osin heidän sisällään. He kontrolloivat, tukahduttavat, painavat asioita syvälle ja rakentavat puolustuslinjoja. He eivät hyväksy sisäistä itseään ja odottavat samaa muilta.

Ja nyt kuvittelen hetkeksi neuroottisen persoonallisuuden, jolla on valtaa — myös opettajan valtaa, valtaa vaikuttaa nuorten opiskelijoiden mieliin. Kun neurotisoituneet persoonallisuudet toimivat koulutusjärjestelmässä, ne yhdessä monistavat neuroottisia toimintamalleja tuhansiin uusiin opiskelijoihin joka vuosi, kun taas terapeutit hoitavat näitä neurooseja yksilöllisesti ja luonnollisesti paljon pienemmissä määrissä. Terapeuttina en yksinkertaisesti voi olla sanomatta tätä, sillä se on osa yhteistä pyrkimystä palvella mielenterveyttä. En ole vannonut Hippokrateen valaa, mutta uskon psykologian voimaan sekä tieteenä että käytäntönä olemassaoloni perusteisiin asti.

Tässä lyhyesti syy siihen, miksi siitä toisesta puolesta kannattaa puhua...

🅰 JATKOA SEURAA 🅰

Toisessa osassa puhumme ajattelun temposta, Machiavellin ja Nietzschen kontrasteista sekä siitä, miten musiikki ja rytmi voivat synnyttää voimaa. Nähdään siellä.

Lähteet 📚

• Maslow A. Toward a Psychology of Being / englannista kääntänyt A. P. Khomik. Moskova: Akademicheskiy Proekt, 2022. 275 s. (Psychological Technologies: Social Psychology).