Mielikuvatyö psykoterapiassa

Mielikuvatyö psykoterapiassa

Minun mielikuvani

16. kesäkuuta 2024

Terapeutti: Svjatoslav Anatoljevitš 💬

Vapinaa kehossa. Pelkoa. Ahdistusta.

Haluaisin työskennellä mielikuvan kanssa.

Mielikuva tästä sudesta: suuret mustat silmät, kivusta ja kärsimyksestä kosteat. Se seisoo pellolla. Yö, tähtitaivas, täysikuu. Peltoa ympäröi metsä. Susi on surullinen.

💬 Kuvaile, miten metsä rajaa pellon.

Haluaisin päästä näiden rajojen ulkopuolelle.

💬 Minkä rajojen? Voitko kuvailla peltoa? Mielikuva katosi.

Ja mitä nyt?

Kävelen paljain jaloin tiheän sumun läpi pellolla. Sumu on niin tiheää, että pisarat näyttävät roikkuvan ilmassa. Kun ne osuvat kehooni, ne valuvat sitä pitkin maahan, ja jalkojeni alta alkaa kasvaa ruohoa. Ruoho kiertyy ympärilleni kuin köynnös ja muuttuu vihreäksi putkeksi, joka koostuu varsista. Se puristaa minua. Nostan pääni ja näen putken pyöreän aukon sisällä sinisen taivaan. Haluan kiivetä sinne.

Kiipeän ulos ja nojaan vihreästä putkesta pellon yläpuolelle. Korkealla. Vapaus. Tuuli. Sitten lennän kohti kaupunkia. Minulla on valkoiset siivet. Siellä on psykologien huippukokous. Istun ja katselen. Minulla on saman suden silmät. Lavalla puhuu ihminen, mutta näillä silmillä näen myös jotakin muuta. Hänen vierellään seisoo kolme varjohaamua: vasemmalla, oikealla ja takana. Ne ovat yhteydessä ihmiseen jonkinlaisten putkien tai kanavien kautta, kertovat hänelle mitä tehdä ja kuiskaavat neuvoja. Kukaan muu ei näe haamuja, mutta minä näen ne mustilla silmillä.

Toinen mielikuva. Bumerangi lentää kehää ja voi satuttaa kättäni. Saan sen kiinni. Katson sitä, ja se muuttuu perhoseksi. Sitten niitä on monta: mustia perhosia, joiden siivissä on punaisia ympyröitä. Ne lentävät kohti aurinkoa, joka sulattaa ne tuhkaksi. Tuhka putoaa maahan, ja siitä kasvaa ruohoa. Kymmenet, sadat mustat perhoset lentävät aurinkoon. Taivas on sininen, ja tuhkaa sataa pellolle. Vajoan maan läpi ja olen jälleen avaruudessa [kuten mielikuvatyössä Julian kanssa]. Avaruus on ympärilläni. Olen omassa ruumiissani, elossa, ja näen Linnunradan. Ne ovat sieluja matkalla tuonpuoleiseen. Minun paikkani ei ole täällä. Olen edelleen ihmiskehossa, ympärilläni tähtiä. Tyhjästä ilmestyy leukoja, jotka liikkuvat minua kohti. Saan ne kiinni, pysäytän ne ja mietin mitä niille tekisin. Pysäytän ne, etteivät ne purisi, laitan ne suuhuni, ja ne kasvavat kiinni, aivan kuin minulla ei olisi ennen ollut hampaita ja nyt olisi.

💬 Miltä hampaiden kanssa tuntuu nyt?

Miellyttävältä. Naksuttelen hampaita. Bumerangi taas. Ei, en pidä näistä hampaista.

💬 Mikä niissä on vialla?

Suljen muut ihmiset ulkopuolelle. Ne tuhoavat kaiken. Tuntuu kuin niiden läpi ei voisi päästä sieluuni. Puristan hampaita kaikin voimin. Ne murenevat. Kaikki murut putoavat pois. Hampaiden paikalle jää sirpaleita. (Ks. uni 25. huhtikuuta.) ”Pitää oppia ilman hampaita. Pitää kokeilla elää ilman hampaita.”

💬 Mitä näet nyt?

Kynän, sinistä mustetta. Kirjoitan suureen vanhaan kirjaan. Siinä on jo tekstiä ja merkkejä, mutta käännän sivua ja kirjoitan tyhjälle sivulle lauseen: ”Animus on aina ollut minussa.” Ymmärrän lauseen merkityksen, nauran, ja minut ”heitetään ulos” mielikuvasta.

Näen ihmisiä istumassa edessäni.

💬 Millaisia ihmisiä?

Hyviä. Olen iloinen, ettei tarvitse purra ketään. Keskellä huonetta seisoo tynnyri täynnä mustaa nestettä. Ajattelen, että se pitää kaataa pois. Kaadan sen.

💬 Minne?

Ikkunasta kadulle.

💬 Entä mitä ulkona on?

Näen lammikon mustaa öljyä ja minua nolottaa, että sotkin. Halusin tynnyrin olevan puhdas, mutta se on likainen. Pesen sitä ensin huoneessa ja vien sen sitten pesuhuoneeseen. Se voisi olla hyödyksi muille ihmisille. Se on suuri eikä mahdu altaaseen. Olen väsynyt. Pyyhin hikeä otsaltani.

Menen ulos. Aurinko. Ajattelen, että on paljon ihmisiä, jotka voisivat tehdä työn loppuun.

💬 Minkä työn?

Pestä tynnyrin loppuun.

Haukkailen omenaa — mehukas, hyvänmakuinen.

Tivan jousi (ajatuksia Nietzschestä). Jännitän nuolen. Se lentää koko maapallon ympäri ja piirtää jälkeensä ympyrän. Ympyrä muuttuu silmukaksi. Hirsipuussa on kolme silmukkaa: yksi hieman korkeammalla, kaksi alempana vasemmalla ja oikealla. Silmukat niille, ”joille ei ole täällä paikkaa”. Keskiaikainen kaupunki — nämä silmukat ovat niitä kolmea ihmistä, niitä kolmea haamua varten.

💬 Mikä tunne?

Viha. Niitä ei voi tappaa eikä hirttää, koska ne eivät ole aineellisia. Ne nauravat minulle.

💬 Miltä haamut näyttävät? Jos ne nauravat, millä ne nauravat?

Hampailla. Samoilla hampailla. Heitän ne tynnyriin ja sekoitan.

💬 Ja miltä se tuntuu?

Ne sekoittuvat tynnyrissä. Ne eivät häiritse. Ne virnistävät. Ne eivät mahdu. Ne eivät synny. Ne eivät synny!

💬 Mitä näet nyt?

Kohdun. Nainen yrittää synnyttää lasta. Pieni lapsi sylissäni katsoo minua sinisillä silmillä.

Ja tämän vuoksi… [itken]… ”Tämän vuoksi kannattaa elää!”

💬 Millainen olo nyt on?

Kipeä ja iloinen samaan aikaan.

💬 Voimmeko lopettaa tähän?

Kyllä.