Rakkaus johdattaa meitä, tarve ajaa meitä eteenpäin! 🌓

Karen Horney kuvaa teoksessaan ”Sisäiset ristiriitamme”, kuinka lapsuudessa turhautunut tarve voi kasvaa niin voimakkaaksi, että se alkaa ohjata ihmisen toimintaa oman tyydyttämisensä suuntaan.

Tässä prosessissa ihminen kehittää tiettyjä ominaisuuksia ja asenteita, jotka muovaavat hänen luonnettaan. Kaikki tämä jättää jälkensä hänen omaan arvojärjestelmäänsä: mitä voimakkaampi ja merkityksellisempi tarpeen turhautuminen on ollut, sitä voimakkaammaksi ja merkityksellisemmäksi sen tyydyttämisen yhteydessä muodostunut arvojärjestelmä kehittyy.

Tämä turhautunut tarve luo motivaation toimintaan. Jos tavoite tai kohde (toiminta) tyydyttää tarvetta suoraan tai epäsuorasti, itse tavoitteesta tai kohteesta tulee erittäin tärkeä tarve.

Jos tarve kuitenkin tyydytettiin ennen persoonallisuuden, tietyn arvomaailman ja yksilön ominaisuuksien muodostumista, onko silloin lopputulos kestävä? Eikö pyrkimys kehittyä ja saavuttaa tavoitteita katoa?

»Se ei katoa, jos siihen mennessä on syntynyt rakkaus, kiinnostus kohdetta kohtaan ja halu tehdä töitä.» (Erich Fromm)

Erich Frommille rakkaus kuuluu yltäkylläisyyden ilmiöihin: rakastaessaan ihminen antaa sen sijaan, että paikkaisi puutetta. Yhteyden superkompensaation ajatukseen tekee tämän tekstin kirjoittaja.

Tarpeen tyydyttäminen lievittää epämiellyttävää jännityksen tunnetta ja tuo väliaikaista rauhaa. Eikö rakkaus olekin tarve?

Tarpeet ovat puutteen ilmentymä. Rakkaus on yltäkylläisyyden ilmentymä. Rakkauden tarve eroaa kyvystä rakastaa. Ensimmäinen muokkaa jälkimmäistä.

Rakkaus on yltäkylläisyyden ilmiö, toteaa ”Minä voin”. Tarve on puutteen ilmiö, toteaa ”Minun täytyy”. Näin ollen pyrkimys edetä ja saavuttaa tavoite ei katoa, kun tarve on tyydytetty, jos on kehittynyt kyky rakastaa tavoitetta ja itse pyrkimystä.

Olet matkalla kohti tavoitettasi, teet asioita ja kommunikoit, ei enää siksi, että sinulla olisi siihen tarvetta, vaan siksi, että pystyt siihen. Vaikka tämäkin on eräänlainen tarve, se on kuitenkin erilainen ja korkeatasoisempi.

Tarve saa meidät etenemään, rakkaus johdattaa meitä.

Tarve olla vahva tekee ihmisestä heikon. Tarve olla itsenäinen tekee ihmisestä riippuvaiseksi tästä tarpeesta. Tyydyttäessään tarpeensa ihminen haluaa saada jotain – hänellä on tarve saada se. Tyydyttäessään tarpeensa ihminen täyttyy – hänellä on tarve täyttyä. Rakastaessaan ihminen tarkastelee rakkautensa tulosta ja nauttii siitä. Rakastaessaan ihminen antaa, koska hän itse on täynnä, ja antaessaan hän ei vaadi mitään vastineeksi.

Rakkaus on vapauden teko, henkilökohtainen valinta, verbi, eli toiminta, joka perustuu mahdollisuuteen ja kykyyn tehdä jotain. Tarpeet sen sijaan tekevät ihmisestä vapauden menettäneen: tarve ajaa ihmistä eteenpäin, pakottaa hänet hankkimaan jotain, koska se on elintärkeää. Kaikki tämä riistää häneltä joustavuuden.

Nämä kaksi suhdetta eivät sulje toisiaan pois, vaan täydentävät toisiaan. Toinen vetää meitä puoleensa, ja toinen kannustaa meitä lähestymään kohdetta. Kun opimme rakastamaan sitä, mitä olemme aiemmin kaivanneet, emme enää ole sidottuja vain yhteen tapaan. Voimme edetä kohti tavoitetta monin eri tavoin.

Niinä aikoina, jolloin tarpeemme on tyydytetty, meitä vetää kohti tavoitettamme kyvykkyytemme, sisäinen voimamme. Niinä aikoina, jolloin meillä ei ole voimia rakastaa, meitä motivoi tarpeemme, kaipuumme.

On selvää, että tarve irtautua rakkaudesta tekee ihmisestä riippuvaisen. Rakkaus, joka ei perustu mihinkään tarpeeseen, on utopiaa (on aina jokin tarve olemassa). Tarpeen ja kohteen kohtaan tunnetun rakkauden yhdistelmä tekee ihmisestä vahvan, koska nyt on olemassa valinnanmahdollisuuksia.

»Tämä voima piilee siinä, että osaa olla haavoittuvainen», koska nyt sinulla on valinnanvaraa. »Voit antaa muiden vaikuttaa itseesi ja olla joustava» (Stephen Covey, 8 tapaa, s. 208).

»Plutarkos on johdonmukaisempi ja tasaisempi, Seneca taas muuttuvaisempi… Seneca herättää ja koskettaa sinua enemmän, Plutarkos tyydyttää sinua enemmän ja palkitsee sinut paremmin. Plutarkos johdattaa meitä, Seneca sysää meitä eteenpäin” (M. Montaigne, teoksesta, s. 364).

”Näin Zarathustran loppu alkoi. Incipit tragoedia.” (Friedrich Nietzsche, ”Iloinen tiede”, § 342).

«Kuten Rollo May totesi kirjassaan ”Rakkaus ja tahto”, aistillinen rakkaus vetää meitä eteenpäin, kun taas seksuaalisuus työntää meitä taaksepäin.»