Jatko-opinnot itsetuntemuksen peilinä

Tämän sarjan viimeinen teksti ei ole minulle muodollinen yhteenveto, vaan kertoo pitkän matkan vaikutuksesta. Aluksi tuntuu siltä, että jatko-opintoihin mennään tutkimaan aihetta, hypoteesia, tilastoja, tieteellistä kohdetta. Vähitellen käy kuitenkin selväksi, että kaikki tämä muuttuu samalla tavaksi tutkia itseään.

Jokainen luku, jokainen taulukko, jokainen kappale paljasti tutkimuksen sisällön lisäksi myös omia reaktioitani: pelkoa siitä, etten selviä, viivyttelyä, perfektionismia, jääräpäisyyttä, tarvetta todistaa itselleni, että pystyn viemään suuren työn loppuun. Jatko-opinnot eivät osoittautuneet portaaksi vaan peiliksi, johon katsot vuosien ajan.

Kypsyys ei tule väitöstilaisuuden hetkellä. Se syntyy niinä iltoina, jolloin voimia ei enää ole mutta palaat silti tekstin ääreen. Niinä päivinä, jolloin kukaan ei oikein ymmärrä sinua mutta jatkat kirjoittamista. Tässä mielessä jatko-opinnot eivät opeta niinkään tietoa kuin kestävyyttä ja sisäistä kokoamista.

Jos tiivistän tämän kokemuksen muutamaan johtopäätökseen, ne ovat minulle nämä:

1. Suuri tehtävä on pilkottava ja rakennettava kuin projekti. Muuten jo sen mittakaava pelottaa.
2. Energiaa voi tulla paitsi ulkoa myös itse prosessista, jos työ on todella omaasi.
3. Pitkää matkaa ei voi kulkea yksin. Tuki, yhteiskirjoittaminen, keskustelut ja muiden ihmisten läsnäolo eivät ole sivuseikkoja, vaan osa koko rakennetta.

Siksi tämä sarja ei lopu minulle lauseeseen tutkinnosta eikä akateemiseen päätöseleeseen. Pikemminkin päinvastoin: kaikki jatko-opintojen aikana eletty muuttuu seuraavan vaiheen materiaaliksi. Rakenteesta voi tulla menetelmä, ajatuksista koulu ja sanoista toimintaa. Ja juuri se on minulle tärkeämpää kuin itse muodollinen virstanpylväs.