Päivä, jolloin ideasta tuli esine

Päivä, jolloin ideasta tuli esine

Tänään pidän väitöskirjaani ensimmäistä kertaa käsissäni. En PDF-tiedostoa, en läppärillä avattavaa dokumenttia, vaan oikeaa, paksua kirjapainosta tullutta kirjaa. Satakahdeksankymmentä sivua, kansi, paino, paperin tuoksu. Hassua kyllä, selatessani sitä aloin automaattisesti vitsailla: käykää kirjakaupoissa, etsikää psykologian osastolta, tilatkaa Ozonista. Sitten huomasin ajattelevani, että voisin sanoa sen aivan tosissani… ellei se olisi tieteellinen työ.

Juuri tässä kohdassa kaksi linjaa kohtasi minulle: se, mikä jo on olemassa, ja se, mikä on vasta edessä. Väitöskirja on perusta, ydin, kantava rakenne. Mutta talo, jonka sen päälle voi rakentaa, on jo kokonaan toinen tarina. Tarina omista kokemuksista, elävistä esimerkeistä, epäilyn ja innostuksen hetkistä, ihmisistä, kohtaamisista ja sisäisistä muutoksista. Tarinoista, jotka saavat lukijan kulkemaan rinnalla sen sijaan, että hän vain seuraisi tekstiä silmillään. ✧

Howard Schultz

Tähän Howard Schultzin sanat sopivat erityisen hyvin. Haluan tuoda ne kokonaisina, sillä yhden lauseen repiminen irti olisi melkein rikos merkitystä vastaan:

”Uskalsin unelmoida ja sen jälkeen halusin toteuttaa unelmani. Olen vakuuttunut siitä, että useimmat ihmiset pystyvät saavuttamaan unelmansa ja menemään jopa sitä pidemmälle, jos he päättävät vakaasti olla luovuttamatta. Toiseksi, ja vielä tärkeämpänä, toivon voivani innostaa johtajia tavoittelemaan korkeampia päämääriä. Menestys ei ole paljon mitään, jos tulet maaliin yksin. Paras palkinto on saapua maaliin voittajien ympäröimänä. Mitä enemmän voittajia saapuu kanssasi—työntekijöitä, asiakkaita, osakkeenomistajia tai lukijoita—sitä suuremman tyydytyksen voitto tuo.”

Tuo ajatus tarttui minuun joskus todella voimakkaasti. Jokainen työ alkaa ideasta. Idea elää päässä, vaikuttaa hauraalta, ehkä jopa epäilyttävältä. Mutta jos siitä ei päästä irti, jos sille antaa tilaa kasvaa ja uskaltaa unelmoida, tulee joskus hetki, jolloin pitää käsissään materiaalista muotoa jostakin, joka oli kerran vain sisäinen kipinä. Minulle tämä on juuri sellainen hetki.

Mutta Schultzilla on siinä myös toinen linja: ympärillä olevat ihmiset. Todellinen voitto on sitä, ettei maaliin tulla yksin. Tässä mielessä myös lukija on eräänlainen kanssakirjoittaja. Lukijalle tarina on tärkeä. Hän haluaa nähdä matkan. Hän haluaa tietää, miten idea syntyi, mitä sen pohjalla oli ja millaiset arvot ja periaatteet kulkivat sen läpi.

Ja juuri arvot ja periaatteet ovat se, minkä varassa oma väitöskirjani seisoo. Ne ovat sen kantava laatta. Siksi katson eteenpäin melko rauhallisesti: tyyli, esseistiikka, kerronta—ne ovat jo päälle rakennettava osa. Vaikeaa? Kyllä. Mutta mahdollista. Menemme sitä kohti vähitellen, askel askeleelta, ilman suuria vannomisia. Kuten sanotaan… älä vannoudu irti kerjuupussista, jos olet Birkin, äläkä vankilasta, jos olet Girkin ☝️🙂

Silti jokin sanoo minulle, että tällä tarinalla on jatko. Sellainen, jonka haluaisi vielä jonain päivänä ottaa käsiinsä. Ei ehkä heti. Mutta idea elää jo. Ja se on tärkeintä.

━━━━━━━━━━

Liity keskusteluun

Telegramissa tai VK-ryhmässä 💬